Finnish (Suomi)Russian (CIS)

Haku

Mitä mieltä tarvitseko antaa suomen hautausmaille juridinen asema ja palauttaa entiselleen?
 

Edith Södergran

   
 Седергран Эдит Ирене п. Рощино
 
   

 
 
 

Edith Sodergran 04.04.1892-24.06.1923

Edith SödergranEdith Södergranin suku oli ruotsinkielisistä rannikkopitäjistä. Matts Södergran, eri puolilla Venäjää vuosia työskennellyt mekaanikko, tulevan runoilijan isä, oli kotoisin Pohjanmaalta Närpiöstä. Äiti, Helena Holmroos, oli Perniöstä lähtöisin olevan varakkaan pietarilaisen valimon omistajan tytär, hyvän pietarilaisen koulutuksen saanut ja kirjallisuudesta, ei kodinhoidosta, kiinnostunut. Avioliittoon mennessään 1890 vanhemmat eivät olleet enää nuoria: vaimo oli 29, mies 43 vuotta. Molemmilla oli takanaan itsenäistä elämää vaikeinekin vaiheineen: miehen ensimmäinen vaimo ja lapset olivat kuolleet, vaimon nuoruudensuhde oli päättynyt aviottomaan lapseen, joka kuoli. Uusi perhe-elämä ei oikein tahtonut vakiintua yhteiseksi. Perhe asettui Karjalan kannaksella Raivolaan, jossa isä toimi sahanhoitajana. Ainoaksi lapseksi jäänyt tytär kävi talvisin saksalaista koulua Pietarissa, jossa äiti asui hänen kanssaan.

Raivola oli monien kansallisuuksien, kielien ja sosiaalisten kerrosten luonnonkaunista, huvilaväkeä houkuttelevaa miljöötä. Ruotsalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja saksalaisuus vaikuttivat Edith Södergranin kasvuympäristössä rinta rinnan. Kotihuvilan rajanaapurit olivat ortodoksinen kirkko hautausmaineen ja venäläinen koulu. Pietarin suuri 1 600 oppilaan saksalainen S:t Petri -koulu oli kuuluisa hyvästä ja monipuolisesta kieltenopetuksestaan ja uskonnollisesta vapaa-ajattelustaan. Kouluaikana Södergran aloitti runoilun saksaksi, mallina Heinen ja Goethen vapaa mitta. Tämä runojäämistö on kiinnostava tytön ja runoilijan kehityksen sekä varhaisen venäläisen symbolismin ja saksalaisvaikutteiden kannalta.

Edith Södergran sairastui keuhkotautiin 16-vuotiaana 1908. Isä oli kuollut edellisenä vuonna samaan tautiin. Tästä alkoivat parantolakaudet, ensin Suomessa Nummelassa, sitten Sveitsissä kosmopoliittisessa Davosissa 1911 - 1914 äidin seuratessa mukana. Davosista tytär ja äiti tekivät kuukauden matkan Italiaan 1913. Palattuaan Raivolaan Södergran kieltäytyi enemmistä parantolahoidoista. Hän halusi elää niin täydesti kuin mahdollista ja omistautua vain runoilijankutsumukselleen. Tieto ennenaikaisesta kuolemasta painoi elämää kohtalokkuudellaan traagiseksi. Äidin hellässä ja runoilijantyötä kannustavassa huolenpidossa Södergran eli kaikki vaiheensa ja kirjoitti tuotantonsa.

1910-luvun jännitteinen henki kuohui ympärillä: Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen kansalaissotineen, maailmansota. Avantgardistinen liikehdintä, utopiat uudesta ihmisestä ja taiteesta virtasivat samasta murroksen ajasta. Symbolistin aavistukset olemassaolon salaisuudesta ja sen feminiinisestä prinsiipistä, ekspressionistin sisäinen polte ja visiot, futuristin kiihkeä liike, ilmaisun kapina ja brutaalit yllätykset olivat myös Södergranin runouden sisäistä voimaa. Runossa Toive ilmoitetaan:

En halua ujostella – siksi minä vähät välitän ylätyyleistä, käärin hihani ylös. Runon taikina nousee... Oi surua - että ei voi leipoa katedraaleja... Muotojen korkeus - uutteran kaipuun kohde. Nykyajan lapsi - eikö henkesi ole oikeassa kuoressaan? Ennen kuin kuolen minä leivon katedraalin.

Södergran kirjoitti tuotantonsa kiihkeää tahtia muutamassa vuodessa. Aatteelliset vaiheet ja ihaillut "kanssa-ajattelijat" seurasivat toisiaan. Venäläisen ja ranskalaisen symbolismin sekä Arthur Schopenhauerin vaikutteita on nähty melankolisessa Dikter-kokoelmassa (1916). Luonnonmaisema on transparentti salaiseen tulevaisuuteen ja kohtaloon, jota kohti lyyrinen minä suuntaa kaiken ajatus- ja kuvitteluvoimansa: miten muuttaa lepäävä, paikallaan oleva tila liikkeeksi ja nousuksi. Saksalainen ekspressionismi ja etenkin Friedrich Nietzsche ovat tärkeitä Septemberlyran-kokoelmasta (1918) lähtien. Nietzscheläisvaikutteita Södergran käyttää epäröimättä oman feminiinisen ja kriittisen runous- ja minuuskäsityksensä luomiseen. Myöhäisvaiheen runoissa ja kirjeissä ystävälle, kirjailija (->) Hagar Olssonille ilmenee kiinnostus Rudolf Steineriin ja antroposofiaan ja lopulta evankeliumien Kristukseen. Mutta kestävimpänä pysyy Nietzsche ja hänen Dionysoksensa. Olssonille Södergran kirjoitti 1921: "Olen ihan musertunut pakottaessani itseäni kristinuskoon, isoan kuin susi Dionysosta". Runojen kutsua ja manausta, niin voimantuntoa kuin vähenemistä järjesti suurten tahtofilosofien ja eettisten näkijöiden tuki. Taide sai Södergranin runoilijanmielessä lähinnä uskontoon verrattavan tilan ja aseman. Taide oli hengen transsendenssia, jota kohti ruumis ja aine kurkotti.

Södergranin runot eivät seuranneet mitään tradition kaavaa. Vapaa rytmi, suggestiivinen, liturginen toisto, keskittyminen sisäänpäin uhkeaan mielikuvien maailmaan, kutsun, manauksen, valituksen kuviot mutta myös runokuvien väkivaltaistaminen, kaiken kieltäminen, leikkisät käänteet kuuluivat Södergranin intohimoiseen, intellektuaaliseen tyyliin. Monet runot rakentuvat kolmiportaisesti myytti- ja satumuunnelmin tai määrittelevät käsitteitä, kuten onni, kuolema, tuska, kauneus, mies, sielu, luettelomaisesti, paradoksein. Tyylin voima kumpusi nietzscheläisittäin tulkiten traagisen hämärästä, dionyysisestä, jonka apolloninen aurinko muuntaa dityrambiseksi juhlaksi ja kauneudeksi. Hämärä ja aurinko olivat runojen toistuvaa kuvastoa. Södergranin moderni runoilijuus rakentui romanttisen, nerollisen, orfisen runoilijan kautta – mutta tämä luova nero onkin muodonmuutoksiin kyvykäs nainen, "uusi" ja "toinen". Syyskuun lyyrassa Orfeus laulaa:

Minä muutan käärmeet enkeleiksi. Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöjenne varaan! Vain sekunti... Eikä yksikään enää sähise. /- -/ Minä olen Orfeus. Voin laulaa niin kuin haluan. Minulle on kaikki luvallista.Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat jäljissäni kalliopaadelleni metsään.

Käsite nainen eri muunnelmin toistui runsaana runoissa. Runot käyvät läpi erilaisia naiselämän rooleja ja rakentavat kuvaa tahtonsa voimin täydellistyvästä naisesta. Konventioista vapaa naisihanne rakentui esikoiskokoelmassa Dikter. Vierge moderne julistaa minuutta, jossa ristiriitaiset ominaisuudet ja pyrkimykset ovat yhdistyneet. Minä oli sukupuolisen määrittelyn ulkopuolella, kaikelle avoin, hänessä oli yhtä aikaa ja lomikkain lasta, nuorta, miestä ja naista. Eroottisuuden vahvistama minä-kokemus oli Södergranin runouden perustaa alusta lähtien. Nainen muotoaa eroottisuutensa voimaksi ja rohkeudeksi. Eroottisuus luovuuden voimana voi viedä korkealle henkisyyteen. Ajan taide käsitteli muutoinkin feminiinisyyden ja luovuuden sidosta, minkä taustalla oli laaja kysymys uudesta naisesta, naisen itsetunnosta ja mahdollisuuksista. Taiteeseen kysymys kuvautui usein naisen idealisointina tai demonisointina.

Södergranin runojen vastaanotto oli hämmästynyt. Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä. Henkilönä Södergran teki yhtä hämmentävän ja ehdottoman vaikutuksen kuin hänen runonsa. Kirjailija (->) Jarl Hemmer tapasi Södergranin tämän matkustettua Helsinkiin syksyllä 1917 tarkoituksenaan solmia yhteyksiä eturivin taiteilijoihin ja kirjailijoihin. Hemmer kertoi: "Hänen puheensa ei muistuttanut meidän puheitamme: Yskänkohtausten välillä se työntyi esiin paradoksien ja kohtuuttomuuksien villinä kuurupiiloleikkinä; jos yritti tuoda esille jotain, mikä muistutti tervettä järkeä, hän nauroi ja asetti koko keskustelun päälaelleen."

Syyskuun lyyran Södergran oli varustanut epäsovinnaisesti poetiikkaansa kuvaavalla esipuheella: "Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, anna vaistoni rakentaa valmiiksi sen, minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen." Rajojen ylittäminen ja minätietoisuus vahvistuivat seuraavissa kokoelmissa Rosenaltaret (1919) ja Framtidens skugga (1920) aina kosmisiin näkyihin, aurinkoon, tähtiin, avaruuteen saakka. Valittuna olemisen ja kaikkivoipaisuuden hurmioituneet näyt leimasivat runoja. Toisaalta ekstaattisten näkyjen alla oli kuoleman tyhjyys. Ruumis on mysteeri, jonka kautta Eroksen voima synnyttää tahtovan ja luovan ihmisen ja hänen mukanaan uuden maailman - hetkeksi. Muuta tietoa tai varmuutta ei ole. Vain uneksien ja leikkien, taidetta luoden kehkeytyy vastakohdat ylittävä ja yhdistävä tulevaisuuden ihminen ja kulttuuri. Nainen kantaa tätä anteliasta uudistumisen hurmiota ja runsautta itsessään, naiseudessaan:

Tiedän: tässä väsähtäneessä kädessä on maailman kohtalo. Valta se on joka värisee kengässäni, valta se on joka liikahtelee leninkini poimuissa, valta, mihinkään sortumaton valta teillä on edessänne.

Runoilija kiteytti näkemyksiään myös aforismeiksi kirjassa Brokiga iakttagelser (1919).

Syyskuun lyyran herättämän närkästyksen yhteydessä, jota kirjailijan etukäteiset Dagens Press -kirjoitukset vielä lietsoivat, Södergran kohtasi Hagar Olssonissa tärkeimmän aikalaisymmärtäjänsä. Olssonista tuli myös hänen todellinen naismuusansa. Södergranin ja Olssonin välille kehittyi intensiivinen kirjeenvaihto. Kirjeitä voi lukea runoilijan intiimin työpäiväkirjan luonteisesti aina katsomuksellisia käsityksiä ja motivointeja kuin mielen- ja ruumiintilojen vaihdoksia myöten. Hagar Olsson oli muotoillut ekspressionistista taidekäsitystään tunnevoimaisissa esseissään ja näytelmissään. Hän näki, että taiteen tehtävä oli näyttää ihmiskunnalle yhteiset kollektiiviset arvopäämäärät ja suunnata siten tulevaisuutta oikeaan. Molemmat kirjailijat kokivat, että elämä sai taiteessa pyhityksensä ja taiteilija oli sisimpänsä voimasta tiennäyttäjä muille. Kirjeenvaihto oli vilkasta ja suoraa keskustelua ajan kirjallisuudesta ja aatteista, muun muassa mystiikasta. Södergran kirjoitti 1919: "Sinä et salli sen mikä on sinun aivosi tunkeutua sydämeesi saakka. - - Minun sydämeni avautuu ja vaatii mittaamatonta ja minä tahdon sitä mistä me emme tiedä mitään."

Ystävyys jatkui kiinteänä Södergranin kuolemaan saakka. Erityisesti Rosenaltaret-kokoelmassa on "sisaruuden" inspiroimia runoja. Olsson vieraili useita kertoja Södergranien luona, jolloin hänelle todella selvisi, millaisessa ulkoisessa puutteessa tytär ja äiti kissoineen ja koirineen elivät. Olsson toimi Södergranin välikätenä kirjallisiin piireihin, yritti järjestää käännöstöitä ja auttaa muutenkin. Hän veti tämän mukaan kaksikieliseen modernistilehteen Ultraan (1922), jossa toimivat myös (->) Elmer Diktonius, (->) Rabbe Enckell ja (->) Gunnar Björling. Diktonius teki kunnioittavan vierailun keväällä 1922 Raivolaan. Tapaamista seurasi ystävyys ja kirjeenvaihto. Södergranista tuli Ultran piirin ihailtu voimakeskus.

Södergran antoi Ultraan julkaisemattomia runojaan ja aforismeja aiheesta luonto. Niissä hän palasi taiteen pyhityksestä ja yli-ihmismallista luontoon kaiken perustana. Eros, vaistot, aistit, materia, ruumis olivat aiemminkin Södergranin käsitteistössä vieneet tähän perustaan – mutta kuin ihmishengen suurenmoisuuden kautta. Nyt runoilija kirjoitti: "Luonto on itse terveys ja aistii kuoleman yhtä terveesti kuin elämänkin"; "Ellei meistä tule luonnonlapsia me emme pääse taivaan valtakuntaan, sillä uskonnolliset salaisuudet ovat luonnonsalaisuuksia." "Jumalaa etsivän ihmissydämen on taisteltava subjektiivisuutta vastaan, sillä sydän alkaa subjektiivisuuden tuolta puolen. Mutta luonnon tie on rauhoitettu."

Postuumi kokoelma Landet som icke är (1925), jonka Elmer Diktonius toimitti ja johon Hagar Olsson kirjoitti innoittuneen esipuheen, sisältää runoja esikoiskokoelmaa edeltävältä ajalta aina viimeisimpiin aikoihin saakka. Södergranin viimeisten aikojen runoja leimaa tyyntymys ja luonnosta nouseva lohtu. Vasta postuumi kokoelma merkitsi Södergranin lyriikan laajempaa hyväksyntää. Jos Ultran piiri käyttikin Södergrania omiin tavoitteisiinsa, sen jäsenten työn ansiosta Södergranin tuntemus levisi ja kirjalliskulttuurinen merkittävyys syveni.

Hagar Olsson julkaisi muistelmanomaisesti kommentoimansa kirjeet Ediths brev 1955 ja Gunnar Tideström elämäkerran Edith Södergran 1949. (->) Uuno Kailaan suomennosvalikoima Levottomia unia ilmestyi 1929. Södergranin kootut runot Elämäni, kuolemani ja kohtaloni ilmestyi suomeksi 1994 ja Olssonin kirjeet Pentti Saaritsan suomentamana 1990.

Edith Södergran on vaikuttanut suomalaiseen ja pohjoismaiseen modernismiin kautta 1900-luvun. Suomalaisessa naislyriikassa Södergran on ollut läpi vuosikymmenien pinnanalainen naistietoisuuden tuki, kirjoittamisen sisäisten ja ulkoisten esteiden voittamisen malli ja rohkeuden antaja, ruotsinkielisten mieslyyrikoiden suhteessa häneen on nähty sekä ihailua että ihailunsekaista torjuntaa.

Tutkimusta on kiinnostanut paitsi Södergranin modernismi myös hänen naisrunoilijuutensa (Witt-Brattström 1997), tietoiset runoustavoitteensa ja taidefilosofiansa (Hackman 2000) sekä romantiikan traditio hänen modernisminsa taustana (Lillqvist 2001). Jan Häll (2006) on tähdentänyt teosofian ja Rudolf Steinerin merkitystä Södergranille.

Venäjä. Viipuri. Raivola

 
Mainospalkki